kirjastotäti

Helsingin yliopiston observatorio täyttää tänä vuonna tasavuosia. Mitä on meneillään 175-vuotiaassa talossa? Yliopiston laitoksilla kuhisee opiskelijoita syyslukukauden alkajaisiksi, mutta observatoriolla on hiljaista. Työhuoneita on tyhjinä eikä luentosaliinkaan ole luvassa tungosta.

Vuoden 2010 alusta pitäen tähtitieteen laitosta ei enää ole. Se yhdistetään Fysiikan laitokseen. Melkoinen joukko tutkijoita on jo koonnut tavaransa ja siirtynyt uusiin tiloihin Kumpulan kampukselle. Lisää muuttoja on tulossa. Itse jätän talon vuodenvaihteessa ja siirryn Kumpulan tiedekirjastoon.

Vielä ei ole täysin selvää minne siirretään hyllykilometri kirjastoaineistoja, arkistotavarat ja monenmoiset historiallisesti arvokkaat paperit. Kukaan ei tiedä, mitä Tähtitorninmäellä seisovassa 175-vuotiaassa talossa tapahtuu vuodenvaihteen jälkeen, ja työskenteleekö täällä silloin vielä joku - ja jos, niin kuka.

Tämä blogi on ollut hiljainen, huolimatta tähtitieteen kansainvälisestä juhlavuodesta. Mitä juhlittavaa on tähtitieteen laitoksen alasajossa, jolle kukaan laitoksen väestä ei ole mahtanut mitään? Yritän silti dokumentoida tähän blogiin nyt syksyn mittaan tuokiokuvia laitoksen lopun ajoista.

Tämä oli varajohtajan huone

Huhtikuussa 2008 96-vuotiaana kuollut John Archibald Wheeler oli 1900-luvun kuuluisia teoreettisia fyysikkoja. Kukapa oman ikäpolveni fysiikan opiskelija ei olisi joutunut kohtaamaan Charles W. Misnerin, Kip S. Thornen ja Wheelerin valtavaa mustakantista teosta Gravitation? Wheeler toi fysiikan sanastoon mm. sellaiset termit kuin musta aukko ja madonreikä.

Muistokirjoituksia lukiessani huomasin, että maailmankuulu fyysikko oli kasvanut kirjastoammattilaisten keskellä. Hänen isänsä, Joseph Lewis Wheeler, oli kirjastoalan uranuurtajia 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Myös hänen äitinsä ja sisaruksensa, tytär ja muitakin sukulaisia työskenteli kirjastossa.

Fyysikko kuvaili itseään kirjastojen ja tietopalvelujen asian ajanana puheessa, jonka hän piti 1984 Teksasin yliopistossa kirjasto- ja informaatioalalta valmistuville: “Selling library service”.

Mitä kirjastopalveluiden myyminen tarkoittaa? Ei niiden kaupallistamista, vaan palveluiden viemistä sinne missä niitä tarvitaan. Kun palvelua tarjoaa aktiivisesti, niille saa helpommin tukea ja rahoitustakin. Kirjaston on väsymättömästi tarjottava palvelujaan ja tehtävä niitä tiettäväksi, sen sijaan että vain odotettaisiin että tutut asiakkaat tulevat kirjastoon.

Kirjastot ovat tärkeämpiä kuin leikkauksia niiden määrärahoista tekevät kuntapäättäjät arvaavatkaan. Wheeler varoittaa:

Pidämme itseämme sivilisaation ystävinä. Samoin tiedämme, että sivilisaatiolla on vihollisia. Kirjojen polttaja Adolf Hitler ei suinkaan ollut viimeinen. Heitä on ollut ja heitä tulee vastakin. Miten tällaiset viholliset pystyvät tuhoamaan sivilisaation? Miten he pystyvät tehokkaimmin pyyhkäisemään pois kansakuntien näkemysten kirjot, tuhoamaan niiden historiakäsityksen, nitistämään niiden käsityksen omasta suurenmoisuudestaan ja tekemään meistä kaikista valistumattomia tomppeleita? Helposti! Pelkästään tuhoamalla kaikki informaation lähteet! Alkaen kirjastosta! Miksi? Siksi koska sieltä ihmiset saavat hankittua tietonsa itse muotoillessaan omia kysymyksiään.

Ei tarvita vasaraa, ei tulta eikä dynamiittia kirjastojen ja tiedon keskittymiemme tuhoamiseksi. Välinpitämättömyys riittää. Tarvitsee vain nakertaa budjettia hiukkasen joka vuosi. Tai sitten pidetään budjetit entisellään ja annetaan inflaation pitää huoli tuhotyöstä aivan yhtä tehokkaasti ja vääjäämättä.

Tämä bloggaus olkoon samalla myös kunnallispoliittinen kannanotto sen kunniaksi, että kirjastotätikin oli ehdokkaana.

Kun Jaalan Hartolan “Tähtiladossa” on kirkas havaintoilta, läheiset katuvalot sammutetaan. Yllä leviävä tähtitaivas on heti komeampi. Äitini mökillä Lopen Läyliäisissä voi vielä nähdä Linnunradan kirkkaan vyön, mutta Karkkilan suunnan taivaanranta on oranssi, eikä se valaistus ole sammutettavissa.

Kotikaupungissani Helsingissä tällaiset havainnot ovat haavetta vain. Valosaastetta tulee taivaan täydeltä, ja monet kaupungissa kasvaneet hädin tuskin tietävät miltä oikea tähtitaivas näyttää. Kun Helsingin yliopiston observatorio yli satakunta vuotta sitten kartoitti tähtitaivasta osana suurta tähtitaivaan valokuvakartoitusprojektia, Tähtitorninvuoren öinen taivas oli havaintoihin riittävän tumma. 1900-luvulla valosaasteen määrä lisääntyi tasaisesti, kunnes kaikki havaintotoiminta oli lopulta siirrettävä muualle. Muistan miten vielä 1970-luvulla tehtiin viimeisiä tähtitieteen approbaturharjoitustöitä. Harjoitustyöassistentti käytteli pihatornin vanhaa kaksoisrefraktoria, me opiskelijat palelimme vieressä.

Onko valosaaste välttämätön paha, ja onko siitä haittaa muillekin kuin tähtitieteen ammattilaisille ja harrastajille? Tarvitaanhan kaupungissa kuitenkin valaistusta jo turvallisuuden vuoksi.

Kun muutin nykyiseen kotiini, läheisen raitiovaunuhallin pihaa valaisevat valonheittimet oli suunnattu niin ylös, että kirkas valo loisti suoraan viistoon ylös talomme ikkunoihin. Kerran sitten tein ns. Helsinki-päivän aloitteen ja toivoin että heittimet voisi suunnata paremmin. Toiveeni toteutui, ja nyt valaistus on suunnattu raitiovaunuhallin omaan pihaan, ei taivaalle.

Suuri, ellei suurin osa valosaasteesta tulee kuvatun kaltaisesta turhasta valaisemisesta. Kun valonsäteet valaisevat taivasta, ne menevät hukkaan. Oikein kohdistetuilla valaisimilla taivaskin pysyy tummempana. Mikäli valaisimen muoto on oikea, eikä esimerkiksi pallomainen, säästetään myös energiaa kun valaistuksen voi kohdistaa sinne minne halutaan. Lisäsäästöjä syntyy kun alueilla, joilla jatkuva valaistus on tarpeeton, käytetään esimerkiksi ajastimia tai liikkeentunnistimia valaistuksen säätelyyn.

Kanarian saarilla, missä tehdään paljon tähtitieteellistä havaintotyötä, annettiin julistus tähtien valon puolesta. International Dark Sky Association ajaa asiaa konkreettisella tasolla ja mm. listaa valmistajia joiden valaisimet täyttävät tietyt vaatimukset. Tsekin tasavallassa on voimassa valosaastetta rajoittava laki, jolla mm. säädellään katuvalaistuksen suuntaamiskulmia. Koska näemme taas Linnunradan Helsingin yllä?

Kahden vuoden hitaan valmistelun jälkeen Observatorion museon sivut valmistuivat. Meitä oli kokonainen ahkerasti kokoontunut työryhmä niitä suunnittelemassa. Museosivut eivät kuitenkaan olleet enää aikoihin edistyneet, ja syynkin voin kertoa tässä. Laitekuvauksista uhkasi tulla niin kunnianhimoiset ja sivustosta niin kattava, ettei sellaista ole mahdollista toteuttaa yhden yliopistollisen laitoksen pienimuotoisilla resursseilla.

Otin aineiston kauniiseen käteen ja ryhdyin järjestelemään laitteita. Mikä sitten olikaan ollut alkuperäinen ajatus, niin huomattava osa laitteista oli jonkinlaisia putkia. Ainoana punaisena lankana saattoi pitää sitä, oliko ne tarkoitus suunnata taivaalle vai maahan. Observatoriota perustettaessa geodesia nimittäin kuului vahvasti tähtitieteilijän ammatinkuvaan. Kun olin erotellut maata mittailevat putket taivaihin tähtäilevistä, muut laitteet saattoi ryhmitellä jokseenkin vaivattomasti kelloihin, levynmittauslaitteisiin ynnä muihin.

Vaikka monet laite-esittelyt joko puuttuvat tai ovat onnettoman suppeita, niin Observatorion kiehtovat ja kauniit vanhat laitteet ovat nyt vihdoin viimein verkossa.

Heliometri

This is an example of a WordPress page, you could edit this to put information about yourself or your site so readers know where you are coming from. You can create as many pages like this one or sub-pages as you like and manage all of your content inside of WordPress.

Tuntuu kuin Lisa V -konferenssista olisi lyhyt hetki vain. Helmikuussa sain aikaiseksi tammikuulle aikomani sepustuksen konferenssijulkaisun toimitustyön vaiheista. Lähetin sen Sandralle, joka toivottavasti täydentää tekstiä omalta osaltaan. Australialaisen kollegani työnantaja on supistanut hänen työviikkonsa niin lyhyiksi, että nämä täydennykset saattavat viedä aikaa hetken jos toisenkin.

Toissapäivänä postilaatikkooni kolahti jo ennakkokutsu LISA VI -konferenssista, joka pidetään Punessa, Intiassa 14-17.2. 2010, järjestäjänä Indian Institute of Astrophysics ja aiheena “21st Century Astronomy Librarianship: from new ideas to action”. Ensimmäinen ajatukseni oli “niin pian?” vaikka tiedän hyvin että LISA-konferenssien tavanomainen väli on kokonaiset neljä vuotta.

Lähtisinkö? Intia tuntuu vaikealta matkakohteelta. Salliiko ikääntyvän kirjastotädin terveys (silmistä on ollut vaivaa) matkan? Miten intialaiset suoriutuisivat kuulovammaistulkkauksesta? Mistä matkarahoitus tällä kertaa? Olen oppinut LISA-konferensseista ammatillisesti paljon, mutta vain ensimmäisessä johon osallistuin 1998 koin tapaamisen ja tutustumisen riemua. Pohdin siis asiaa vielä.

Kirjastotädin työhuone on varsin täynnä paperia. Lattialle on pinottu korkeat pinot naapurihuoneesta eläkkeelle siirtyneen dosentin hyllyissä asuneita julkaisuja. Ne odottavat kiireettöminä mutta tilaa vievinä vuoroaan.

Tänään iltapäivällä ovelle ilmaantui lähetti mukanaan valtavan painava pahvilaatikko. Mitään isoa lähetystä ei pitänyt olla tulossa, mutta lähetyksen päälle liimatussa lapussa lukeva “publisher of the works of L. Ron Hubbard” antoi viitteitä laatikon sisällöstä. Saatekirje kertoi lisää: “Osoittaaksemme arvostustamme akateemisten kirjastojen elimellistä roolia kohtaan yhteisöjensä tiedontarjoajina olemme ylpeitä voidessamme lahjoittaa kirjastolle vasta julkaistut uudet versiot L. Ron Hubbardin kahdeksastatoista kirjasta.”

Monikohan kirjasto on saanut tänään samanlaisen lähetyksen? Mitä ihmettä he tekevät niille?

Kirjastotädin lopetettua LISA V -toimitusurakkansa loppui kuumeinen näppäimistön takominen. Bloggaaminenkin on valitettavasti ollut edelleen katkolla.

Laskin lähettäneeni yli puoli tuhatta erillistä meiliä toimitustyön kuluessa. Osa viesteistä oli lyhyitä kommentteja, mutta huomattava osa oli pitkiä ja seikkaperäisiä selvityksiä. Laskemiseen urakan jälkikäsittely pysähtyikin. Vielä on kirjoittamatta selonteko työn vaiheista - huviksi itselle ja opiksi tuleville toimittajille.

Uudenvuoden lupaus: jospa saisin tämän viimeisen LISA V -velvollisuuteni kohdalle piirrettyä rastin tammikuussa?

Kesällä 2006 osallistuin tähtitieteen kirjastoalan konferenssiin USAssa. Sen päätöspäivänä meitä osallistujia muistutettiin että esitelmien ja postereiden pohjalta kirjailemiamme papereita toivottiin pikapikaa, ja että saisimme lisätietoja ja ohjeita heti konferenssin päätyttyä. Varmemman vakuudeksi meiltä kerättiin nimikirjoitukset kustantajan sopimuspapereihin.

Viikot vierivät, mitään ei kuulunut. Sitten kesälomani päätyttyä heinäkuun lopussa sain meilin, jossa tiedusteltiin suostuisinko julkaisun kolmanneksi toimittajaksi, kun yhdelle toimittajista oli tullut este. Jo siitä, kenestä oli kyse, kävi selväksi että kirjalta puuttui moottori, jonka oli määrä pistää pyörät pyörimään ja hoitaa kaikki tekniikka ja muut likaiset hommat.

Vain sekunnin mietittyäni suostuin, koska omalla uralla tulee harvoin näin mielenkiintoisia haasteita vastaan. Se, mitä en tiennyt vuosi sitten LaTeXista, kirkastui vääjäämättä matkan varrella. Kun kanssatoimittaja vielä pohti miten sadalle ihmiselle lähetetään meili, olin jo polkaissut pystyyn pari jakelulistaa ja postialiasta. Sitten ripeästi perusohjesivu pystyyn, deadline kehiin, ja postia kirjoittajille.

Ensimmäisen deadlinen jälkeen on ollut monta muuta deadlinea, sillä kymmenien kirjoittajien ei voi edellyttää selviävän urakastaan ajallaan. Ensin luulin kirjan valmistuvan jouluksi. Luulin väärin. Sitten haaveilin pääsiäisestä ja sitten juhannuksesta. Omat tavanomaiset työrutiinit kärsivät armotta. Ties monestiko olen toistellut, että ehdin sitä sun tätä nyt hiukan huonosti, koska toimitustyöllä on kiire. Kirjoittajia piti tukea monenlaisissa ongelmissa, olivat ne sitten teknisiä, toimituksellisia, tai sitten kyseiselle ihmiselle kirjoittanut joutui väkisinkin vaikeina hetkinä myötäeläjän pallille.

Oikulukuvaiheeseen edennyt ihminen olettaa toiveikkaasti sen olevan kohta siinä. Kolmella eri oikoluvulla löytyi hämmästyttävä määrä korjattavaa, eikä valmista tullut ennen kuin toimituskunnan australialainen jäsen ilmoitti, ettei enää aio katsoa vedokseen päinkään, ettei löytäisi vielä jotain.

Tätä kirjoittaessani etsin edelleen ongelmia kirjan E-version tiedostoista. Elektroninen julkaiseminen voi viedä toimittajan loputtomalle suolle, sillä korjauksia voi tehdä niin kauan kuin jotain löytyy. Olen vakaasti päättänyt lopettaa korjaamisen. Heti ladattuani kaikki tiedostot ja lähetettyäni kustantajalle vielä yhden korjattavien listan!

Kirja on kansissa

Sain keväällä kutsun Sateenkaari-Suomi -näyttelyn avajaisiin, mutta ne jäivät kiireen vuoksi väliin. Kirjan ehdin ostaa Kirjan ja ruusun päivänä, mutta vasta lomalla ehdin sitä vähän selaillakin.

Viimeisenä lomaviikonloppuna saimme hiukan pinnistäen lähdetyksi Vantaan kaupunginmuseoon. Näyttely osoittautui niin tekstipitoiseksi, että siellä käymisen voi aivan hyvin korvata kirjan lukemisella, jos jostain syystä ei pääse paikan päällä käymään. Oli toki komean näköistä katsella tunnelmallista, sateenkaarinäyttelyn tunnuksin varustettua Vantaan kaupunginmuseon rakennusta radan varressa. Näyttelyssä näimme myös blogituttuja, Harmaan puun kylän väkeä hollantilaisia vieraitaan emännöimässä.

Matkalla kotiin Jaalaan meitä seurasi noin 80 kilometrin loppumatkan verran valtava sateenkaari sivusateenkaarineen perille saakka. Ensimmäistä kertaa näin sateenkaaren päiden nousevan ajoittain maisemasta niin, että sen takana oleva maisemä näkyi kehän lävitse.

Sateenkaaret Kimolan kohdalla

En kuulu niihin ihmisiin joiden lomalukemistoon dekkarit kuuluvat. Jaalan kunnankirjaston uutuushyllyltä bongasin kumminkin Tuula Mai Salmelan uusimman kirjan Uhrihärkä ja poimin sen mukaani. Salmelan kirjat kuuluvat velvollisuuslukemistooni. Päähenkilö, Maana Santanen, on yliopistotutkija, joka joutuu painimaan eettisten tutkimuskysymysten parissa. Kuka omistaa pavut? Moniko vielä kuolee phaseoluksen takia?

Mistään huippudekkarista ei voi puhua, mutta seuraan varmaan päähenkilön tutkimusuraa ja kehittymistä ihmisenä niin pitkään kuin Maana Santanen -sarjaa tulee luettavaksi.

Kun kustantajan edustaja kysyi toukokuussa, sopiiko heinäkuun loppu deadlineksi, suostuin toki. Samalla päätin mielessäni että valmista on tultava jo kesäkuussa - haluan näet viettää lomani vapaana toimitustyöstä, tai melkein.

Kesäkuussa kirjaa onkin työstetty käsittämättömän vauhdikkaasti. Jokainen toimitustyöhön tutustunut tietää, että jokaisella lukukerralla löytyy tasaisesti lisää korjattavaa. Jos on missään vaiheessa miettinyt että jonkin kohdan voisi tehdä paremmin, niin loppurutistuksessa se on viimeistään hiottava - samoin ne sata muuta paranneltavaa asiaa, jotka löytyvät matkan varrella.

Tässä laiskassa blogimerkinnässä ei ole mahdollista luetella prosessin vaiheista edes kuvaavimpia. Siinä vaiheessa kun huomasin kehittäneeni ikioman systeemin sille, milloin kirjan URLit lopetetaan mitenkin, tajusin toimittamiseni menevän liian pitkälle. Sanoin aineistolle scp -r ja katselin, miten se siirtyi yhdessätoista minuutissa kustantajan serverille Brigham Young Universityn verkkoon.

Lataamisen jälkeen meni viikko, jonka kuluessa australialainen kollegani oli vuorostaan loppukatsastanut tuotoksemme, ja löytänyt kahden sivun muistiinpanojen verran korjattavaa. Kun olin - nyt jo lomalla - tehnyt nekin, ilmoitin toimittamisen valmistuneen. Seuraavan siirron tekee kustannustoimittaja, ja me tekijät vain odotamme huolissamme, mitä korjattavaa kirjasta löytyy.

Lomalla olen myös järjestänyt heinätalkoot, lukenut loppuun viime vuonna talkoiden innostamana hankkimani kirjan Hellettä ja heinäpoutaa ja niittänyt niittämistäni. Tänäänkin ehtii vielä niittää ennen sadetta!

Heinät seipäillä

Yleistä suomalaista ontologiaa selatessani jäin ihmettelemään tähtitieteen termejä. Englanninkielisten versioiden puolella on varsinaisia kömmähdyksiä: “stellar clusters”, “stellar maps”, “lists of stars”… (po. star clusters, star maps, star catalogs). En tähän hätään löytänyt YSOsta palauteosoitetta.

Päivän tähtitiedekuva oli tänään upea: Jupiterin Europa-kuu nousee emoplaneetan takaa. Valokuva on otettu nimenomaan esteettisistä syistä - haluttiin ottaa kaunis ja vaikuttava kuva.

Konferenssijulkaisun valmistuminen on yhä vain vaiheessa - deadlineksi on sentään saatu sovituksi heinäkuun loppu. Nyt tarkistellaan osoitteita, keräillään kuvia, ja ensimmäistä kertaa joku on maininnut sanan “esipuhe”.

Kevään pitkän työputken jälkeen täti on päässyt oikeidenkin töiden pariin. Tiesittekö, että jos lasilevyistä poistaa roskia ja pölyä, niin olisi parasta hankkia oravannahkapensseli? Se vain sattuu olemaan vastustamattoman suloinen, kuulemma. Moni pensseli on tullut tiensä päähän koska sen käyttäjä ei ole pystynyt torjumaan kiusausta helliä sillä silmäluomiaan tms. Pieninkin määrä iholta tarttunutta rasvaa tekee oravannahkasudista käyttökelvottoman tarkoitukseensa, arkojen pintojen hellävaraiseen puhdistukseen. Tämän ja paljon muuta kertoi tähtitieteen historian asiantuntijamme Tapio Markkanen toissapäiväisessä valokuvalevyjen säilytystä käsitelleessä kokouksessa.

Tänään kyseltiin kuukartasta, jossa näkyisivät Kuun meret nimineen. Lunar and Planetary instituten sivuilta löytyi varsin pätevä kokoelma kuukarttoja. Tällaiset tietopalvelukysymykset ovat tähtitieteen kirjastonhoitajan työn ydinaluetta. Enkä vielä ole ehtinyt linkittää blogiin alan listalla mainostettua hienoa kuvaa aurinkokunnan jokseenkin suurista kappaleista.

Tädin herätti talviuniltaan Pekka, joka huomasi blogin viruvan softapäivityksen jäljiltä siipirikkona. Pienen pikasäädön jälkeen visuaalinen ulkoasu on edelleen vähän kallellaan.

Tädin epäjärjestys on pientä siihen verrattuna millaiseksi Kopernikuksentie on muuttunut. Erään energiajuoman vauhdikas tapahtuma on vallannut Tähtitorninvuoren. Rakennelmia on pystytetty huimaa vauhtia niin ettei Observatoriolle saati sieltä pois välillä tahdo päästä - eilen jouduin pujottelemaan kotiin lähtiessäni työkoneiden välistä. Täytyy vain toivoa, ettei täällä satu mitään sellaista mikä vaatisi esimerkiksi hälytysajoneuvojen pääsyä pihaan.

Rakennelmia mäessä

Uudenvuodenyönä TV1 esitti australialaisen elokuvan The dish (Kuuma linkki kuuhun, 2000). Ohjelmatiedot väittivät sen olevan “komedia australialaisesta peräkylästä, jonka satelliittilautanen on ainoa linkki Neil Armstrongin kuukävelyn ja maapallon välillä.”

Satelliittilautanen on oikeasti Parkesin observatorion radioteleskooppi, josta aamuyöhön suotta piilotetussa elokuvassa nähdään todella upeita otoksia. Pimeässä hehkuvat merkkivalot, koneisto jolla lautasta käännellään, ihastuttava 1960-luvun lopun tietokone punahehkuisine numeroineen - kaikki oikeaa ja aitoa. Australian syrjäseudulla ahertavat teknikot ja nörtit eivät edusta mitään sankaritiedemiehiä, ja juuri siksi elokuva on niin karhean todentuntuinen. Miksi ihmeessä se oli sijoitettu näin outoon ohjelma-aikaan?

Tätiä ei ole näkynyt blogin puolella aikoihin. Blogi ei toivottavasti vielä ole kuollut, hylätty blogi, vaan tädillä vain on muuta tekemistä.

Lupauduttuani konferenssijulkaisun toimittajaksi minulta kysyttiin, voisinko kirjoittaa jossain vaiheessa selostuksen toimitustyön etenemisestä niitä varten, jotka tulevaisuudessa pääsevät painimaan samojen tehtävien parissa. Kiireissäni vastasin että toki - tietämättä ollenkaan, ehdinkö kirjata muistikuviani toimitustyöstä ennen kuin kaikki alkaa vähitellen unohtua työn joskus valmistuttua. Jos ehdin, niin Kirjastotäti täydentyy loka-joulukuun osalta ehkä joskus.

Olin haaveillut siitä, että toimitustyö alkaisi olla jouluun mennessä viimeistelyä vaille valmiina. Valitettavasti (tai onneksi!) asia ei ole minusta kiinni, vaan kahdesta muusta toimittajasta, ja noin seitsemästäkymmenestä muusta kirjoittajasta. Olen joutunut lykkäämään valmistumishaaveet tammikuulle.

Joululoma on tällä haavaa katkaissut toimitustyön - paitsi Intiassa, missä Christina tarkistaa viitteitä. Minäkin kommentoin niitä Suomesta käsin, lomasta riippumatta. Lomalla työskentelyyn on sortunut myös Lisa, kustantajan tekninen tuki Yhdysvalloissa. Vain Sandra Australiassa osaa viettää joululomaansa työn häiritsemättä.

Jouluaaton kuunsirppi

Kun suurin osa latex-urakasta alkaa olla voiton puolella, voin vilpittömästi kehua tähtitieteen tietoammattilaisia. Monille heistä - ehkä peräti useimmille - latex on ollut uusi asia. Silti he ovat mukisematta työstäneet käsikirjoituksiaan ja saaneet aikaan kunnioitettavan hyvää jälkeä. Jotkut ovat saaneet apua, jotkut taas ovat painiskelleet ohjeiden kanssa omin päin. Jos tuloksessa on ollut korjattavaa, olen yrittänyt lähettää mahdollisimman selkeät ja esimerkein höystetyt ohjeet paluupostissa. Koko urakka on sujunut varsin rattoisissa merkeissä.

Tänään löysin bloggauksen “I. Detest. Latex.” jonka kirjoittaja on latexista iloisesti aivan eri mieltä. En olisi osannut arvata, että juuri konferenssiin vetävän systeemikirjastonhoitaja-posterin tehnyt Ruth asettuisi pontevasti latexin vastaiseen rintamaan - hänen lähettämänsä latex-tiedosto kun oli moitteeton.

Yksittäisille kirjoittajille latexin käytön edut eivät varmasti aina ole kovin ilmeiset. Toimittajan näkökulmasta osista syntyy hyvin rakennettu kokonaisuus, joka säästää uskomattoman määrän koostamisen vaivaa.

Deadlinet ovat tulleet tutuiksi monissa yhteyksissä. On artikkelien palautuspäiviä, on viimeisiä vastauspäiviä ja opintoihin liittyviä takarajoja. Konferenssijulkaisun toimittajana takarajaan pääsee tutustumaan toisesta näkökulmasta.

Deadlineksi oli asetettu syyskuun loppu. Muutama artikkeli tuli jo elokuun alussa heti takarajan julkistuksen jälkeen. Sitten tekstejä ripotteli hitaasti. Syyskuun lopussa tahti kiihtyi, mutta varsinaiseen deadlineen mennessä artikkeleista puuttui suurin osa huolimatta sopivasti rytmitetyistä muistutteluista. Sitäkin enemmän satoi anteeksipyyntöjä ja lisäajan aneluita.

Tänään kävin lävitse loput puuttuvat tekstit ja laitoin kirjoittajille muistutuksia. Yksi viivyttelijöistä syytti romahtanutta tietoverkkoa ja kielentarkastusta, toinen kuvien julkaisuoikeuksien selvittämisen hitautta. Terveyteensä syyskuun lopussa vedonnut ei vastaa toistaiseksi mitään, ja mietin pitäisikö hänestä huolestua.

Planeettojen vaikutukseenkin voi vedota. Owen Gingerich, IAU:n planeettamäärityskomitean puheenjohtaja, syytti Pluton asemasta syntynyttä jupakkaa omasta viivästyksestään. “Unohdin artikkelini täysin.”

Elokuussa tähtitieteen kansainvälinen liitto IAU päätti suuren julkisuuskohun säestämänä, ettei Pluto ole planeetta vaan vähäisempi aurinkokunnan jäsen. Plutoa suurempi 2003 UB313 oli saanut löytäjältään nimen Xena, ja Xenan kuusta oli määrä tulla Gabrielle. Jos Pluto olisi säilynyt planeettana, olisi Xenastakin kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä planeetta. Arvelin, että elokuisen “arvonalennuksen” jälkeen Xena saisi pitää hienon nimensä - olihan Plutokin saanut aikoinaan löytäjältään hyvän nimen ilman sen kummempaa tähtitieteellistä byrokratiaa.

Tänään ilmestynyt IAU:n tähtitieteellisten sähkeiden Circular 8747 kumminkin kertoo että nimestä on päätetty kuivimman mukaan. Xenasta on tullut Eris ja Gabriellesta puolestaan on tehty tylsän kuuloinen Dysnomia.